Ensimmäinen vuosi väitöskirjatutkijana

Väitöskirjatutkijana tulee pian vuosi täyteen, ja ajattelin sen kunniaksi ensimmäisenä blogikirjoituksena kertoa lyhyesti miten tähän on päädytty, millaista tämä on ollut sekä mikä tässä on arveluttanut. Vastaisuudessa ajattelin keskittyä kirjoittamaan psykologiaan tai akateemiseen työskentelyyn liittyvistä teemoista, jotka voivat kiinnostaa muita tutkijoita, ammatinharjoittajia, opiskelijoita sekä tieteellisestä psykologiasta kiinnostuneita. Itseni tuntien näkökulmassani tulee luultavasti korostumaan metodologia sekä tutkimustiedon luotettavuus.

Ennen aloittamista

Tutkijuus tuntui melko ilmeiseltä vaihtoehdolta pitkään. Opiskellessa tunsin huomattavasti enemmän vetoa akateemista kuin kliinistä maailmaa kohtaan. Teoreettiset opinnot tuntuivat paljon mielekkäämmiltä kuin ammatilliset, ja tilastotieteen kurssit olivat lemppareitani. Ennen valmistumista työskentelin robotiikan moraalipsykologiaa tutkivassa MOIM-tutkimusryhmässä 3 vuotta (ja edelleen työskentelen osa-aikaisesti), ja osallistuminen käytännön tieteentekemiseen tuntui siisteimmältä asialta opintojen aikana. Heti psykologian maisteriksi valmistuttuani hain jatko-opiskelijaksi samaiseen laitokseen, josta valmistuin, ja pääsin sisään.

Valinta meni omalla painollaan, mutta se ei ollut ristiriidaton. Aloin ymmärtämämään enenevässä määrin akateemisen maailman pimeitä puolia: jatkuva epävarmuus jatkosta, valtava kilpailu viroista ja rahoituksista, tutkijoiden arvottaminen enemmän julkaisualustan kuin sisällön perusteella sekä kyseenalaisten tutkimuskäytäntöjen yleisyys. Vaikutelma tuntui vahvasti olevan, että kannustinrakenteet tukevat jotain aivan muuta kuin totuuden tavoittelua. Epävarman akatemian ja suhteellisen varman kliinisen työn välillä päädyin valitsemaan intohimon vakauden sijaan. Käytännön vinkki tutkijanuraa miettiville: kannattaa esimerkiksi seurata Twitterin akateemista kuplaa jonkin aikaa, jotta tiedätte minkälaiseen maailmaan olisitte astumassa.

Aihe

Valmistumisen kynnyksellä ei vielä ollut selkeää, mikä aiheeni olisi, joten kysyin graduni ohjanneelta professorilta, mitä hänellä olisi tarjolla. Akatemian hiljaisen viisauden mukaan tärkeimpiä asioita väitöskirjapaikan valinnassa on selvittää, millainen henkilö ohjaaja on, koska jotkut ovat aivat hirveitä ja väärinkäyttävät valtaansa, jolloin tiedossa voi olla usean vuoden helvetti. Siksi esimerkiksi yhteydenotto ohjaajan edellisiin ohjattaviin on monien mielestä suositeltavaa. Tunsin molemmat, jotka ohjaajikseni päätyivät ja tiesin että he ovat chillejä tyyppejä.

Aihe-ehdotus oli kognitiivisen suoriutumisen mittaaminen mobiiliteknologialla, mikä tuntui luontevalta jatkolta psykologiharjoittelulle neurologialla, missä tein arvioita perinteisemmillä menetelmillä. Hissipuheena olen luonnehtinut projektia ilmaisulla “vähän niinkuin älykkyystestejä kännykälle”, mutta kyseessä on enemmän quantified-self -henkinen hanke, jossa ollaan kiinnostuneempia saman ihmisen sisällä tapahtuvasta vaihtelusta kuin eri ihmisten vertailusta. Tätä tutkimusta on tehty muutaman paperin verran, joten pioneereja tässä ei olla, mutta kyllä tässä pellossa piisaa kyntämistä. Kiinnostuneille pari reffiä lopussa.

Itselleni grand plan on ohjata psykologiaa suuntaan, jossa yksilöiden käyttäytymistä, suoriutumista ja kokemusta mallinnetaan ajallisesti paremmin käyttämällä tiheästi mitattua dataa. Prosessit tapahtuvat ajallisessa ulottuvuudessa, ja ennen-jälkeen-tyyppiset vertailut antavat niistä varsin pelkistetyn kuvan asioiden toimiessa epälineaarisemmin ja dynaamisemmin (ilmaisun matemaattisessa merkityksessä) kuin kuvitellaan. Tämä on kokonaan oma aihepiirinsä josta riittäisi materiaalia useaan kirjoitukseen, mutta tästäkin pari lukusuositusta lopussa.

Projektini on haastava, koska se täytyy rakentaa from scratch. Se vaatii datankeruuinfraa, jota ei ole vielä olemassa ja jonka suunnittelun ja toteutuksen koordinoinnissa itselläni on suuri vastuu. Tämän johdosta ensimmäinen vuosi onkin pitkälti ollut perehtymistä kognitiontutkimuksen kirjallisuuteen, testimenetelmiin, psykometriikkaan sekä suunnittelemista ja esipilotointia. Olen ohjelmoinut python-kielellä lukuisia tietokonetestejä ja itse pilotoinut näitä erissä saadakseni alustavaa N=1-dataa siitä, onko näissä mitään tilastollista mielekkyyttä kun huomioidaan ajallinen ulottuvuus.

Elämäntapa

Väitöskirjatutkijan elämäntyylejä lienee yhtä monta kuin tutkijoita, ja se luultavasti vaihtelee työvaiheen mukaan. Tällä hetkellä saan päättää itse missä, milloin ja miten työskentelen. Sen lisäksi minulla on ollut varsin paljon valtaa vaikuttaa omiin tutkimuskysymyksiini. Vapaus onkin parhaita asioita omassa tilanteessani. Kääntöpuolena suurimpia stressinaiheita on ollut rakenteiden löyhyys. Viitteellisiä työaikoja ei ole, deadlineja ei ole, valmiita suunnitelmia ei ole, ja hyvin paljon on oman itsekurini varassa. Läsnä on jatkuvasti ollut kaksi vastavoimaa: toisaalta pelkää saamattomuutta jos ei ole nopeasti esitellä jotain konkreettista aikaansaannosta, toisaalta pelkää liian hätiköityjen päätösten tekemistä. Koen selviytyneeni tästä ainakin kohtalaisesti.

Rahoituskuviot

Tuottavuuteen on vaikuttanut myös muut projektit ja tämänhetkinen rahoitusmalli. En tällä hetkellä työskentele täysipäiväisesti väitöskirjantekijänä. Yliopistossa väitöskirjantekijänä kirjoilla oleva ei ole automaattisesti palkansaaja, ja rahoituskuvioita on erilaisia. Yliopisto laittaa vuosittain hakuun palkallisia paikkoja, joita on mahdollista hakea, kun on kirjoilla. Projekirahoitusta saava tutkimusryhmä voi myös itse päättää palkata väitöskirjantekijän. Eräs yleinen vaihtoehto on työskennellä apurahalla, jota haetaan erinäisistä säätiöistä usein vuodeksi kerrallaan. Tai sitten voi tehdä kuten minä ja työskennellä puolipäiväisenä toisaalla ja hakea rahoitusta toista puoliskoa varten. Toisaalta toimeentuloni on paremmin turvattu pidemmälle ajalle, mikä on varsin kiva, sillä seuraavan apurahan saaminen voi olla akateemisen uran kannalta elämän ja kuoleman kysymys. Toisaalta taas jaan resurssejani samanaikaisesti useampaan kohteeseen. Suhtaudun tilanteeseen siten että tässä on nyt hetki aikaa rakentaa vahvoja perustuksia ilman että tuottavuuspaine pakottaa hätiköimään.

Lisäksi aloitin opettamisen viime syksyllä, mikä söi väikkäristä mehut useammalta kuukaudelta. Toin eräälle tilastotieteen kurssille R -tilasto-ohjelman ensimmäistä kertaa, ja laskupajani keräsi paljon kiitosta ja kehuja. Opettaminen on mukavaa, kun saa puhua asioita joista itse on kiinnostunut. Olen visioinut ideoita jo muutamalle muulle kurssille, joita olisi kiva opettaa lähitulevaisuudessa, mutta nämä ovat toistaiseksi alemman prioriteetin sivuprojekteja.

Vuoden akateeminen kohokohta oli käynti SIPS-konferenssissa (Society for the Improvement of Psychological Science) Hollannissa. Tapahtuma on satojen uudistushenkisten psykologian alan tutkijoiden kokoontuminen, jossa ihmisiä yhdistää se että he tiedostavat tutkimuksen luotettavuuteen liittyviä ongelmia (toistettavuus, raportoinnin läpinäkyvyys, metodologian pätevyys, kulisseissa tapahtuva tilastokikkailu jne) ja haluavat tehdä jotain asioiden eteen. Kokemusta konferensseista ei ihan hirveästi ole, mutta olen ymmärtänyt että tällainen yhteisöllisyys on varsin poikkeuksellista. Huippuja huippujen seassa oli mielenterveystutkija Eiko Friedin (yhdessä Donald Robinaughin ja Jessica Flaken kanssa) pitämät workshopit teorianmuodostuksesta sekä kyseenalaisista mittauskäytännöistä (pari reffiä näistäkin lopussa). Tämä konffa järjestetään muuten seuraavan kerran kesällä 2021 Italiassa.

Loppusanat

Toistaiseksi olen ollut valintoihini ja tutkijanelämään varsin tyytyväinen, mutta vasta aika kertoo mitä tästä tulee. Paine kasvaa mitä pidemmälle tällä polulla edetään, ja näin alussa suurin haaste on päästä alkuun. Välillä akatemian absurdiuksia ajatellessani koen varautuneisuutta siitä tulenko jäämään tälle tielle, vaikka suurimpia intohimojani on lukea, kirjoittaa, koodata ja laskea. Järkeviä vaihtoehtoja mun skillsetillä kyllä varmasti löytyy jos siihen päädytään, mutta katsotaan tätä nyt vuosi kerrallaan.

Reffejä

Kognitiiviset arviot mobiililaitteilla -tutkimuksia

Sliwinski, M. J., Mogle, J. A., Hyun, J., Munoz, E., Smyth, J. M., & Lipton, R. B. (2018). Reliability and Validity of Ambulatory Cognitive Assessments. Assessment, 25(1), 14–30. https://doi.org/10.1177/1073191116643164

von Stumm, S. (2018). Feeling low, thinking slow? Associations between situational cues, mood and cognitive function. Cognition and Emotion, 32(8), 1545–1558. https://doi.org/10.1080/02699931.2017.1420632

Dynamiikkaa ja nonlineaarisuuksia käsitteleviä artikkeleita

Molenaar, P. C. M., & Campbell, C. G. (2009). The New Person-Specific Paradigm in Psychology. Current Directions in Psychological Science, 18(2), 112–117. https://doi.org/10.1111/j.1467- 8721.2009.01619.x

Richardson, M. J., Dale, R., & Marsh, K. L. (2013). Complex Dynamical Systems in Social and Personality Psychology. In H. T. Reis & C. M. Judd (Eds.), Handbook of Research Methods in Social and Personality Psychology (2nd ed., pp. 253–282). Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9780511996481.015

SIPS-työpajoihin liittyviä reffejä

(molemmat ns esijulkaisuja = ei vielä vertaisarvioitu)

Flake, J. K., & Fried, E. I. (2019, January 17). Measurement Schmeasurement: Questionable Measurement Practices and How to Avoid Them. https://doi.org/10.31234/osf.io/hs7wm

Robinaugh, D., Haslbeck, J. M. B., Ryan, O., Fried, E. I., & Waldorp, L. (2020, March 25). Invisible Hands and Fine Calipers: A Call to Use Formal Theory as a Toolkit for Theory Construction. https://doi.org/10.31234/osf.io/ugz7y